Kuinkas sattuikaan. Kaikki kolme lastani olivat samaan aikaan Amerikassa kun olympialaisten pronssiottelu pelattiin. Katselin  ottelua, joka ei kuulu tapoihini, mutta kun asetelma oli niin mielenkiintoinen. Ajattelin, että missäköhän lapset tuota ottelua seuravat? Tiesin, että seuraavat. No, koska penkkiurheilu ei ole minun lajini, ehdin miettiä sivujuonia erityisesti ottelun loppupuolella. Miten on mahdollista, että pieni maa voi olla niin ylivoimainen jättivaltioon verrattuna. Luulisi, että olisi heillä mistä valita. Mutta yhtälö ei taida olla näin yksinkertainen. Sitten Ruotsi ei loppupeleissä ollutkaan ylivoimainen. Hmm.

Olen viimeiset pari vuotta pohtinut koulun kokoon liittyviä asioita. Jos koulu on liian pieni, on helppo sanoa, miksi se ei vastaa opetussuunniteman mukaista oppimisympäristöä. Jalkapallojoukkue, kuoro, kaverit, ryhmätyöt tai vuorovaikutuksen oppiminen vaativat tietyn määrän ihmisiä yhteen paikkaan. Mutta entä liian suuri koulu, mitä haasteita se asettaa?

Haasteet

Melu on yksi koululaitoksen perusongelma. Suurissa auloissa ja ruokaloissa desibelit nousevat lukemiin, jonka aistii koulun jälkeen kotona. Melulle tulee myös allergiseksi. Miksiköhän me eläköityvät hakeudumme usein koppityöhön? Itsekin kuuluun heihin. Ei vaan yksinkertaisesti enää kestä jatkuvaa hiljausuuden pitoa ja varpaillaan oloa luokassa. Yksikin väärä sana ja kaikki on sekaisin. Lapset väsyvät metelissä ja uupuvat. Kouluallergiaa näkee yllättävän paljon mm. ammattikoulussa.

Jos henkilökunnan määrä yhdessä yksikössä ylittää rajat, jossa ei ehdi tutustua ja tehdä yhteistyötä kaikkien kanssa, saattaa valta siirtyä vääriin käsiin. Jokaisessa työyhteisössä on haasteensa, mutta jos kokonaisuus on johtajan hallittavissa, työyhteisön toiminta pysyy läpinäkyvänä. Isot työyhteisöt klikkityvät helposti ja heikoimmissa asemissa olevat työntekijät saattavat ryhtyä pitämään valtaa käsissään, oman turvallisuutensa takia.

Olen ollut töissä 1980 -luvun alussa kaksi vuotta Helsingin haasteellisemmassa erityskoulussa, jossa oli kuusi opettajaa ja varmasti kaikkein eniten selviämisen ongelmia. En koskaan unohda sitä yhteistyötä, jonka siellä toteutettiin. Kenelläkään ei ollut muuta mahdollisuutta kuin tukea kolleegaa. Ja se tapahtui. Opin paljon yhteistyöstä aikuisten kesken ja opin paljon myös lapsiin suhtautumisesta. Kunnioittava kohtaaminen oli ainoa tie työssä selviämiseen ja jaksamiseen.

Mikä on sopivasti?

Olen saanut kokea myös työskentelyn Suomen suurimmassa koulussa, jossa opiskelee 15 000 nuorta. En tiedä mitä sanoa, mutta en suosittele. Kaikki on mahdollista. Muutamia vapaamatkustajiakin voi eksyä joukkoon. Toiset tekevät töitä koko ajan kainalot märkinä. Henkilöstön jatkuvat vaihtuminen ja liikkuminen on tavoite, mutta myös uhka. Yhteistyön tekeminen onnistuu vain, jos voi luottaa kollegaan. Mutta ensi pitää tietää, kehen voi luottaa. Joku voi pelata paikkaa. Joskus apu ja yhteistyö voi tulla yllättävästäkin paikasta. Yksinäisyys on ihmeen yleinen tunne isossa organisaatiossa, vaikka siellä olisi paljon ihmisiä, joita hyvin tuntisi. Työyhteisön toimiminen on monimutkainen coktail. Yhteisöllisyyden tuntu rakentuu viihtymiselle ja hyvinvoinnille ja liian suuri perustiimi voi olla hallitsematon. Isäni on sanonut, että työhyvinvointi oli yrityksessään parhaimmillaan silloin, kun palkkalistoilla oli 30 työntekijää. Resursseja oli moneen lähtöön, mutta tunnelma
pysyi silti kodikkaana.

Mika Waltari on kirjoittanut Sinuhe Egyptiläisessä, että ”en minä kaikkea elämääni ole elänyt, vain ne hetket, jotka muistan”. Koulusta meille kaikille jää elämän mittaisia tunnemuistoja, jotka haluamme tai emme halua muistaa. Minusta koulussa pitäisi ola sen verran lapsia, että jokaiselle löytyy kavereita ja jos haastetta tulee, ei olla yhden korren varassa. Raha sanelee sen, että oppilaitoksen varustus perustuu oppilasmäärään. Tosiasia on, että välineitä tarvitaan ja myös jo lainkin mukaan eri ammattialojen osaajia tekemään koulussa moniammatillista yhteistyötä.

Mutta kokonaisuus on monesta kiinni. Yhteiskunta muuttu ja me sen mukana. Vanhasta ja totutusta on haikea luopua. Yllättäviä asioita voi tulla kulman takaa ja silloin on kyettävä sopeutumaan uuteen tilanteeseen. Emme voi jarrutaa kehitystä, mutta tietysti muutosta voi hidastaa ja joskus on syytäkin. Uudistuksia ei pidä tehdä ilman perusteltua suunnitelmaa. Mutta uudistuksia pitää tehdä.